Ajattelin tulla ulos kaapista. Viime kesänä minusta tuli kaappimunkki. Otin pitkän kesäloman korjatakseni ongelmani ja meditoidakseni tunteja joka päivä. Ja uravalintani jatkui kun syksyn alussa sain vakavan burnoutin joka uusiutui myöhemmin syksyllä äärimmäisen pahaksi ja on jatkunut tähän päivään saakka.
Viime viikolla eteeni astui painajainen. Heräsin yöllä kello 2 enkä pystynyt enää nukkumaan. Samana päivänä matka jatkui päivystykseen Haartmanin sairaalaan. Nyt olen kunnossa kotona mutta painajainen ei poistunut. Munkkilevelin meditaatio edistää nyt sairaalalevelin ongelmia.
Mistä tämä painajainen tuli tai mitä se on en oikein itsekkään tiedä. Meditaatiolla ei saa eikä voi ratkaista mitään ongelmia mutta minun onnellisuuteni, nukkumiseni, keskittymiseni ja ylimääräisen vapaa-ajan ongelmani on sen sivutuotteena tullut paremmin ratkaistuiksi vaikka toisaalta silmiin ja jännittymiseen liittyviä ongelmia se on pahentanut. Nämä uudet painajaiskuvat ovat vain niin outoja. Juuri kun vaikutti että olin löytänyt meditaatiosta arkielämään kiirivän joka-hetkisen terävän ja kirkkaan ajattelun graavin maljan (non-focus, TMI) nämä tilat räjäyttivät unessa munuaiseni ja hengitykseni meni sekaisin.
Psykosomaattista, psykosomaattista sanoi lääkäri ja antoi vahvempaa unilääkettä. (jolle puhuin lähinnä virtsatietulehduksesta joka oli toinen samanaikainen vaikuttanut tekijä munuais ja yöhengitysoireiden takia koska ei kukaan lääkäri näitä mun meditaatio-ongelmia nyt vakavasti ottaisi)
Mutta minä en nyt ollenkaan tiedä onko olemassakaan sellaista vastalääkettä joka tähän tilaani auttaisi. Elokuvien ja viihteen bulkkikatsominen sairaana on nurinkurista kun on munkittanut meditaatiota niin saakelin pitkään (ja melkoinen Berliininmunkki on tämä kehitykseni ollutkin natsikurinalaista meditaatiota samanaikaisesti maagisilla hyödyillä ja haittavaikutuksilla).
Mutta vähän niin kuin siksi tulinkin tänne kirjoittamaan tätä blogia joka on ollut hiljaisena Touko Kuusen tieteellisen positiivisen psykologian innostuksesta sen tuhoon tehdäkseni jonain päivänä Matti Heinot (googlatkaa kyseinen tyyppi, uskomaton kaveri) ja palatakseni kirjoittamaan taas materiaalia joka ei ole liian teknistä maallikoille ja tutkijoille mutta joka ei myöskään ole täyttä hölynpölyä, eli sellainen yhtälö jota en minä ole ainakaan vielä ratkaissut.
Mutta palasin tänne yhtä kaikki koska vaikka en pysty laittamaan itseäni enää mihinkään laatikkoon enää. Tuntuu suorastaan että jokainen mahdollinen laatikko positiivisen psykologian ilokaasuttimesta, metapsykologisen höyryttimen kautta kriittisen positiivisen psykologian mutakasteeseen ja näyttöön perustuvan lääketieteen käsidesistä, filosofien ja buddhalaisen tyhjyyden kautta meta-analyysiasiantuntijan Cochrane Colloquium Edinburgh juomapulloon (jota en ole käyttänyt vuoteen koska Cochrane Collaborationille tyypilliseen tapaan pitkän aikavälin efektien ja kompleksisuuden arviointi jäi alakynteen kun konferenssin järjestäjät eivät pulloja tilatessaan huomioineet että pullon päivittäinen käytön seurauksena voisi siinä alkaa ilmetä epäilyttävää makua joka tosin huonompana tarinana on todennäköisemmin omaa noseboani) sisältää traumatisoituneita olioita menneestä ( jotka eivät todennäköisesti ole koronaa). Joiden kanssa keskustelukaan internal family systems tekniikalla ei tunnu olevan ratkaiseva ratkaisu.
Palasin tänne blogiin koska vaikka tämän blogin historia on anekdotaalisen positiivisen ajattelun juhlaa. Niin olen nyt kotona ja rauhassa. Ja näin on vain ja ainoastaan siksi että olen tässä hetkessä onnellinen ja olen aina ollut täsmälleen samassa mielessä kuin mitä kirjoitin juuri tähän blogiin tekstiin nimeltä Ajattelumaailmani eli Momomoke noin 6 vuotta sitten. Ja toiseen tekstiin tänne. Ja koska ajattelin että jotenkin sekä itselleni muistutukseksi että jollekin muille tässä hetkessä onnellisuuden sanomisen jakaminen voisi olla arvokasta (erotuksena blogin aiemmasta puhtaasta positiivisuudesta) Ja tämä on se todellinen aidompi kaappimunkin painajainen. Se, että ei ole enää kaappia vaan (ainakin väliaikaisesti) lopun pimeyden (yksi niistä aiemmin mainituista menneen traumatisoituneista olioistani) hyväksynyt munkki, jolla on kädessä kynä (tai oikeammin älypuhelimen näppäimistö). Jonka onnellisuutta ja identiteettiä ei meditoimattomuuskaan vie. ;)
