Fyysisiä vammoja lienee äärimmäisen paljon erilaisia. Itse olen kärsinyt viime aikoina nilkkojen nyrjähdyksistä, mikä on pannut uudella tavalla miettimään kyseistä ilmiötä. Yllätyksekseni olen huomannut, että fyysisiin vammoihin liittyy myös hauskoja elementtejä. Vammoista voi oppia paljon. Itse olen ollut aika avuton, mitä tulee lihashuoltoon, vammojen kuntoutukseen ja ensihoitoon yksinkertaisesti siitä syystä, että vammoja on kohdalleni sattunut sen verran harvakseltaan. Nyt erilaisten paikkaongelmien edessä kuitenkin jollain tavalla olen ollut pakotettu kiinnittämään kyseisiin asioihin enemmän huomiota, mikä on varmasti hyvä asia pitkällä tähtäimellä niin tulevista vammoista selviytymisen, vammojen ehkäisemisen kuin toisten ihmisten vammatilanteissa auttamisenkin kannalta. Sekin hyvä puoli erilaisissa sairauksissa on, että niiden kautta oppii viimeistään oman sosiaaliturvatunnuksensa ulkoa ; )
Mutta leikki sikseen. Toki vammat ovat huono asia pääpiirteissään ja toki mainitsemani tietojen keruu ja oppiminen on optimitilanteessa mahdollista ratkaista muutenkin kuin kantapään kautta. Erityisen haastavaksi vammojen kanssa olen koennut sen, että ne monesti tekevät haastavammaksi liikunnan sujuvan ja aikatehokkaan tekemisen, mistä seuraa helposti liikunnan tekemisen vähentyminen, mikä toki heijastuu myös omaan kuntoon. Käytännössä edellinen liittyy myös siihen, että liikunta jää välissä, sen takia, että ei voi tehdä vanhoja tuttuja ja turvallisia lajeja (itselleni esim. juoksu). Liikunnan väheneminen taasen johtaa myös ainakin itselläni helposti aktivaatiotason laskemiseen ja laiskuuteen.
Edellä mainittu tapahtumakulku ei ole onneksi välttämätön. Vaikka liikunta olisikin hankalampaa ja sitä kautta sitä tulisi vähän vähemmän, niin ei ole mitään surettavaa, vaikka vähän huono asia liikunnan väheneminen olisikin. Huonous on suhteellista. Jos kykenee aloittamaan vaikka uusia liikuntaharrastuksia sillä motiivilla, että vamma tekee mahdottomaksi vanhojen tekemisen tämä voi olla hyvä asia, vaikka liikunnan määrä hetkeksi vähenisikin. Myönnän, että olen esimerkiksi itse perinteisesti hieman halveksinut kuntopyöräilyä. Omien vammojen myötä kuitenkin olen oppinut rakastamaan sitä. Totta puhuen kiitos kuntopyöräilyn aloittamisen, onnistuin ratkaisemaan minua askarruttaneen ison haasteen, eli sen, että pitkäkestoinen aerobinen liikunta vie helkutisti aikaa opiskelulta yms. tekemiseltä. Jos videoluennot yhdistää kuntopyöräilyyn, niin liikunnan määrää voi periaatteessa kasvattaa eksponentiaalisesti päivässään ilman, että aika menisi "hukkaan".
Vammat, nuo elämän positiiviset haasteet
Vammat ovat siis haasteita ja korostetussa mielessä mahdollisuuksia uusiin asioihin. Itseäni usein helpottaa pääsemään hyvälle mielelle se, että visualisoin mieleeni kuvitteellisen parhaan mahdollisen tavan toimia tilanteessa. Ja ei, vammatilanteessa tämä toimintatapa ja asenne ei suinkaan ole aneeminen liikkumiskyvytön sohvamakaus tai yliaktiivinen vammavälittämätön kehonteurastustekniikka. Kumpikaan näistä ei paranna mieltä ja sitä kautta kumpikaan tuskin johtaa parempaan nilkankuntoutustulokseen. Sen sijaan itselläni mielikuvana on kuvitelma positiivisesta hymyilevästä ihmisestä, joka aktiivisen (hyppivän) ja virkeän olen innostamana kykenee tarttumaan haasteisiin nauttien vammansa kuntouttamisesta. Mielikuva saavuttaa parhaat lopputulokset onnistuneen kuntoutusohjelman ja toisaalta muiden positiivisten vaikutuksen kautta, joita henkilön psykologiset positiiviset odotukset tai oma selviytymisennuste tilanteesta tuottavat.
Yksikään ihminen ei voi tehdä enempää kuin, mitä hänen kehonsa antaa sillä hetkellä fyysisesti myöten. Tätä kautta omassa mielessäni tuntuu hieman naurettavalta, kuinka oikeastaan jokin vamma voi saada mieltä monesti niin alas. Se, saako vamma masentumaan johtuu vertailukohdista (tosin jotkut vammat kyllä todella heikentävät merkittävästi perustoimintakykyä). Ei kukaan vietä koko elämänsä pää painuksissa, koska hän ei voi tehdä fyysisesti sitä, mitä voimamies voi tehdä. Vammojen masentavuus tuntuu liittyvän paljolti saavutettuista eduista luopumisen vaikeuteen. Toki takapakki tuntuu lähtökohtaisesti aina huonolta asialta, mutta silti pessimistisyyteen vajoaminen tuntuu hölmöltä. Miettikää vaikka, miten positiivisesti monet ihmiset, jotka ovat olleet koko elämänsä vammautuneita kykenevät elämään elämäänsä. Ei tuntuisi olevan mitään järkeä miettiä sitä, mitä ei voi vähään aikaan tehdä, kun on niin paljon asioita, joita oikeasti voi tehdä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti