Sosiaalinen rohkeus ja sen haasteet

Viime aikoina olen huomannut, että sosiaalisen rohkeuden taitoni ovat olleet hieman ruosteessa, mikä on saanut itseni puimaan aihetta. Puran nyt hieman sitä, miksi sosiaalisen rohkeuden epäonnistumisissa ei ole mitään surettavaa ja kuinka sosiaalisen rohkeuden kerääminen voi lähteä itsensä haukkumisen sijaan positiivisesta näkökulmasta.

Sosiaalisen rohkeuden puute (ts. sosiaalinen pelkuruus, mikä on negatiivisempi sana ja en siksi sitä halua käyttää) on yleensä kykenemättömyyttä tai epävarmuutta tehdä sosiaalisissa tilanteissa, sitä, mihin haluaisi pystyvänsä, koska jonkinlainen sisäinen tekijä panee mielessä kyseisellä hetkellä tätä vastaan. Mainittu sisäinen vastavoima ei ole aina huono asia. On jossain määrin hyvä, että mielessä on jonkinlainen ikään kuin toinen persoona, joka panee vastaan ja laittaa keskusteluun tilanteessa, jossa ihminen on tekemässä jotain normaalista poikkeavaa. Esimerkiksi jos sosiaalinen pelkuruus estää henkilöä hurjan mielenpuuskan vallassa iskemästä hänen rationaalisesti vihaamaansa maahanmuuttajaa päähän, niin kyseessä lienee hyvä efekti. Toisin sanoen samalla tavoin kuin normaalimpikin pelkuruus turvaa ehkä uhkarohkeutta tai itsemurhayrityksiä korkeista paikoista vastaan, sama asia varmaan pätee sosiaalisen rohkeuden puutteeseen.

Voisi jossain määrin sanoa, että sosiaalisen rohkeuden puute on paljolti sosiaalista varovaisuutta. Tuntuisi siltä, että kyseinen ilmiö pyrkii vastustamaan radikaaleja ja vähemmän radikaaleja muutoksia omassa sosiaalisessa käyttäytymisessä. Tuskin henkilö, joka elää jatkuvasti sosiaalisesti epävarmoissa ja haastavissa tilanteissa kokee enää joka kerta sosiaalisensikertalaisen paineita. Toisaalta sosiaalisen rohkeuden puutteeseen ja varovaisuuteen liittyy äärimmäinen riskien ja virheiden välttely, varman päälle peluu.

Silloin kuin ihminen on rationaalisesti päättänyt muuttaa sosiaalista käyttäytymistään, niin sosiaalisen rohkeuden puute on paljolti huono asia, vaikka se jossain määrin turvaakin ehkä joiltain vaaroilta ja välttelee riskejä. Silti ei ole yhtään mitään syytä nähdä tällaista sosiaalista varovaisuutta negatiivisten lasien läpi. Toki monesti ja monilla ihmisillä sosiaalisen rohkeuden puutteen taakka voi tuntua suurelta. Aikaisemmat epäonnistumiset ja kyvyttömyydet mennä uusiin tapahtumiin, asettua ehtoa, aloittaa keskustelua, astua lavalle tai puhua suuelle yleisölle voivat painaa mieltä pitkälläkin perspektiivillä. Vanha täytyy kuitenkin vain unohtaa. Ainut keino, jonka minä näen asiassa eteenpäin pääsemiseen on asian näkeminen haasteena ja yrittäminen, kunnes onnistuu siinä mitä tavoittelee. Elämässä ei koostu menetetyistä mahdollisuuksista, vaan loputtomista uusista mahdollisuuksista.

Ja tässä suhtautumisessa negatiivinen ajattelu ainostaan on taakkana, kun taas positiivinen ajattelu voi antaa paljon tarvittua lisävoimaa (positiivisia odotuksia) tilanteeseen. Koko sosiaalisen rohkeuden puutteet ja sosiaaliset negatiivisuudet tuntuvat jopa naurettavilta asioilta nähdä jotenkin pessimistisesti. Herran jestas, jos jonkin asian on kerran mokannut, eikö juuri paras asia, jota kyseessä olevassa tilanteessa tehdä oman vanhan tyhmyyden ja pettymyksen hyvittämiseksi, olisi unohtaa vanha asia, ajatella positiivisesti ja sitten luoda tilannesuunnitelma tulevaisuuteen, miten toimia seuraavan kerran samanlaisessa tilanteessa. Jos itselleen saa vakuutettua sen, että todella seuraavalla kerralla tulee tekemään toisin ja että nyt yrittää kaikkensa kehitysaskeleen ottamiseen, niin mitä järkeä on tämän jälkeen enää murheilla vanhoissa kahleissa. Toki edellisen näkökulman ottaminen vaatii sitä, että ei koe itseään pysyvän epäsosiaalisena henkilönä. Omia ominaisuuksiaan on kyettävä käsittelemään muutettavina ja kehitettävinä taitoina, joihin toden totta voi vaikuttaa. Sama näkulma pätee toki myös vastakkaiseen, eli sosiaalisen uhkarohkeuden ilmiöön (joka on itselläni harvinaisempi, ja siten olen sitä vähemmän miettinyt). Pitää vain uskoa itseensä ja toimia sosiaalisissa tilanteissa heti (pelkuruuden tapauksessa) tai pohtien ja pysähtyen? (sosiaalisen uhkarohkeuden tapauksessa) sen sijaan, että tekee niin kuin aina ennenkin.

Sosiaalisen rohkeuden kehittäminen:

Mutta mitä sitten käytännössä sosiaalisen rohkeuden epäonnistumisten kohdalla voivat olla nämä kehityssuunnitelmat, kehitysideat, joilla haasteet voi ratkaista? Tämä on haastava yksilökohtainen kysymys. Olemme kaikki sosiaalisilta ominaisuuksiltamme vähän erilaisia ja sitä kautta meillä on vähän eri haasteet ja ratkaisut. Toisille puhuminen suuren yleisön edessä on ongelma, toisille uusiin ihmisiin tutustuminen, kolmansille ehkä asioiden markkinointi ja myyminen. Samoin kuin tieteessä mielestäni keskeistä on  asettaa hypoteeseja ja kokeilla paljon erilaisia asioita. Tärkeää on hallita ja seurata omaa sosiaalista haastettaan, asettaa saavutettavia tavoitteita ja pitää vaikka päiväkirjaa aiheesta. Kun kokeilee, perehtyy ja yrittää paljon erilaisia juttuja, lopulta yleensä löytää riittävän ongelmanratkaisun. Joskus tämä onnistuu ensimmäisellä kerralla, joskus ratkaisun löytyminen voi viedä kuukausia. Aina voi onnistua. Mitä kovemmin ja intensiivisemmin yrittää, sitä varmemmin ja nopeammin saavuttaa päämääränsä.

Itselleni sosiaalisen rohkeuden puutteeseen ovat toimineet muutamat kokeillut ideat. Periaatepäätös aina epävarmassa tilanteessa valita epävarmuutta herättävä vaihtoehto (esim. meneminen uuteen tilaisuuteen tilaisuuden skippaamisen sijasta) tuntuu usein toimivan. Valintatilanteessa periaatteen noudattamiseen voi kannustaa järkevillä ja inspiroivilla ajatuskuluilla. Esimerkiksi: "Minä näen edessäni sosiaalisen rohkeuden kiinnostavan haasteen, haluan tulla sosiaalisesti rohkeammaksi, siis minun on toimittava ja voitettava itseni! Yksi pieni päätös riittää mahtavaan kehitysaskeleeseen elämässäni" tai "Jos nämä kaksi valintavaihtoehtoa tuntuvat mielessäni nyt suunnilleen yhtä hyviltä vaihtoehdoilta, niin eikö sosiaalisesti epävarmempi vaihtoehto ole oikeasti parempi, koska pelkuruuden tilassa ylikorostan tunteellisesti toista vaihtoehtoa".

Toinen idea on pyrkiä tekemään päätös epävarmoihin tilanteisiin menemisestä tai valinnoista hyvissä ajoin järkevässä tilassa. Tässä voi kokeilla esimerkiksi asettumista ulkopuolisten asemaan. Esimerkiksi voi kuvitella, onko nyt tehtävässä asiassa mitään yleisesti tai toisten näkökulmasta paheksuttavaa tai että mitä ajattelisi itse toisesta ihmisestä, joka tekisi mainitun kaltaisen asian. Jos näin mitään ei ole, niin mitä menetettävää sitten on, jos asian tekee rohkeasti! (tosin mainitttu näkökulma ei toimi oikeasti kulttuurillisesti paheksuttavien tekojen tekemiseen) Lähempänä tapahtumaa/valintaa voi sysätä sen hetkiset varovat ajatukset pois tieltä tunteellisena ei yhtä perusteltuna roskana ja keskittyä rohkeudesta nauttimiseen. Positiivisen sosiaalisen paineen luonti voi olla hyvä metodi onnistumiseen. Jos puhuu tavoitteistaan läheisilleen tai blogissaan tai ilmoittaa julkisesti osallistuvansa johonkin sosiaaliseen haasteeseen, on vaikeampi perääntyä.

Internet on toki myös täynnä paremmin ja huonommin perusteltuja vinkkejä sosiaalisen rohkeuden kehittämiseen. Itselläni on tapa usein (yli?)korostaa omaa pohdintaani ja kokeilujani tiedonhaun kustannuksella. Tämän seurauksena en osaa tässä tapauksessa antaa kovin tarkkoja artikkelivinkkejä. Esimerkiksi how to sivustot e-how:sta wikihow:n ja succeed socially sivusto tarjoavat omaa vinkki-inspiroivaa materiaaliansa.